Luukku seitsemässä käsittelen hevosen omistamista ja sen oletuksia.
Huomio! Jos et pidä hevosista, älä kommentoi, että hevoset joutavat meetvurstiksi, vaan lue vaihtoehto luukku.
Noniin. Aloitetaan. Minulla ja isosiskollani on oma hevonen, joka ei aina ole se helpoin hevonen. Esimerkiksi tänään se karkasi riistäytymällä käsistä ja lähti laukkaamaan riimunnaru jaloissa pois. Pelkäsin että se juoksee tielle, tai kompastuu naruun. "Onneksi" se kiersi pienen lenkin ja meni kavereiden tarhan eteen. Siitä sainkin sen helposti leivän palasella. Tänään se muutenkin kenkkuili minulle. Se raapi tallin lattiaa hokki kengillään niin, että alkoi jo savu haista. Sitten ratsastaessa se pelästyi tien puoleisella sivulla jotain ja yritti lähteä käsistä.
Tietenkin nämä mielipiteet pätevät minu kokemiin tilanteisiin, joita minä koen melko itsepäisen ja vauhdikkaan tamman kanssa.
Moni nuori tyttö tai poika toivoo omaa, kivaa ja näppärää ponia. Poni voi olla iso tai pieni, mutta kiltti sen pitää olla. Kriteerit ovat reipas, kiltti, ei ikä loppu ja hyvä käytös. Poni on helppo ratsastaa ja hyvin koulutettu. Se on reipas ja raippa otetaankin vain näön vuoksi. Se toimii hyvin kisapaikoilla ja on kunnon ruusukehai. Kaikki kehuvat sitä ja se nuori tyttö/poika joka omistaa ponin kertoo kuinka hyvin hän osaa sitä ratsastaa.
Tai sitten sama tapahtuu, kun halutaan säpäkkä nuori hevonen, jota ei oikeasti osata ratsastaa, vaan hevonen heittää selästään sen kolme kertaa ratsastuksen aikana. Sitten kerrotaan kavereille, kuinka hyvin sitä ollaan edistytty, mutta jostain kumman syystä ei kaveria päästettä katsomaan omaa ratsastusta.
Ei. Minulle ei käynyt kumpaakaan. Halusin tietenkin oman hevosen, sellaisen kiltin opettajan, jonka kanssa haluaisin kehittyä. Sellainen olikin meidän ensimmäinen ylläpito hevosemme Helmi. Se oli 26-vuotias suomenpienhevos tamma. Se oli hoitaessa oikein kiltti ja sopeutui heti talliinsa. Koeratsastuksessa se vei minua 6-0. Menimme ympäri kenttää muistaakseni ravissa. Siskollani se leikki "kanaa" eli nousi pystyyn ja siitä pukitti. Jokin kumminkin sai sen hurmaamaan meidät ja se saapui meille. Se oli entinen ravuri, joten laukkaa koitimme vasta noin kuukauden kuluttua. Sillä oli kumminkin mukava ravi ja se oli hurja kiltti. Noin puolentoista vuoden jälkeen se alkoi ontua, joka ei ihmetyttänyt. Olimme tietysti hieman hädissään, kun se ei ollut ennen ontunut, mutta tiesimme kumminkin, että Helmi oli vanha. Niin jouduimme kumminkin luopumaan Helmistä, joka on unelmieni poni. Se otti todella koville.
Sitten kuulimme pikkuserkkumme kautta Fiasta. Se oli koeratsastuksessa kiltti ja kuuliainen, mutta auta armias kun se tuli meille.
Kun Fia tuli, se hirnui hirveästi. Seuraavana päivänä päätimme ratsastaa ja se oli kiltti. Sitten se oikeasti pelästyi autoa ja minä tipuin maahan. (Mursin muuten kylkiluuni siinä) Siitähän Fia keksi, että niin saa kuskin maahan. Sitten se alkoi tehdä niin. Siskoni ei tippunut kai koskaan, mutta minä tipuin. Sillä oli aina tietty kulma mistä se lähti. En ollut ikinä yksin tallilla ja aina kun se lähti kanssa oliani huusi, että ota harjasta kiinni tai älä tipu. Nyt jälkeen päin ajatellen se naurattaa, mutta silloin minä oikeasti pelkäsin ratsastaa Fialla. Fialla oli myös ero ahdistusta. Se inhosi yksin tallissa oloa. Sitten se yhtenä päivänä kakkasi ihan omituisesti. Siltä tuli ensin jotakin nestettä ja sitten kakka. Kysyimme sitä pikkuserkultamme ja totesimme sen stressiksi. Fia tekee sitä edelleen.
Fia oli siis suoraan sanottuna kamala. Oikeasti se vain testasi meitä, mutta se tuntui kauhealta. Olin silloin vasta 10. Sitten tammikuussa (Fia tuli 17. Syyskuuta) meiltä kysyttiin haluaisimmeko ostaa Fian. Vastasimme kieltävästi, mutta sitten huomasimme, että Fia meni yleiseen myyntiin. Hinta oli meille parisataa euroa halvempi. Sitten kumminkin päädyimme siihen, että ostaisimme Fian, koska uuden ylläpito hevosen hankkimiseen olisi mennyt aikaa ja olimme jo kiintyneet Fiaan. Sitten tammikuussa Fian omistajuus vaihtui meille ja sille tielle Fia on jäänyt.
Hevosen omistaminen ei siis ole aina helppoa, jos hevonen järjestää tälläistä sirkusta. Eli mitä opimme? Varmista vielä kolmannen kymmenenne tuhannen kerran, oletko valmis tälläiseen riepotukseen ja vastuuseen.
Moikkis!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti